Jännää tuo pienen ihmisen kehitys ja kasvu. Syntyessään se ei ymmärrä mitään tästä maailmasa, ei ymmärrä edes omaa olemassaoloaan. Lapsen kanssa puuhaillessa sitä välillä miettii, että voiko tästä muka tulla oikeasti ihan järjellinen ihminen.
Nyt näkyy valoa tunnellin päässä. Ensi merkit tunteista ovat puhjenneet. Ensimmäisen hymyn saimme muutama viikko sitten, niitä olemme ruinanneetkin jo pitkään. Pari päivää sitten kapteenimme pelkäsi imuria. Hassua olla iloinen siitä, että lapsi pelkää, mutta se oli merkki kehityksestä. Kyllä siinä jäi mammalta Ikeakalusteen kasaaminen kesken, kun poika katsoi suoraan silmiin ja alahuuli alkoi pikkuhiljaa mutristumaan ja väpättämään. Äkkiä hän kuitenkin rauhottui kun pääsi syliin. Tänä aamuna jätin hänet hetkesti pötköttelemään sängylle kun itse kävin vessassa. Ilmeisesti poika hätääntyi kun jäikin yksin ja aloitti yhtäkkiä raastavan itkun. Tämä taitaa olla merkki siitä "toisesta syntymästä". Lapsi ymmärtää olevasa äidistänsä irrallinen, erillinen olento.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti